Citymaasturi, luksusjahti vai läheiset ihmiset ja mielenrauha?

Nuorten perheissä eletään jännittäviä aikoja. Oppilaitosten sulkiessa ovensa, alamme kysellä: ” Mihin aiot hakea? Menetkö lukioon vai ammattikouluun? Entä sen jälkeen? Mikä sinusta tulee isona?”

Kelpaako meille vastaukseksi se, ettei nuori vielä tiedä? Voiko nuori valita sellaisenkin alan, jonka palkka ei houkuttele? Jos valittu tie, koulutuslinja tai ammatti ei osoittaudu oikeaksi, voiko nuori vaihtaa alaa?

Me aikuiset olemme luoneet yhteiskunnan, jossa menestys liitetään usein taloudelliseen pärjäämiseen. Tätä mielikuvaa välitämme nuorille. Samalla kerromme jotain arvomaailmastamme. Siinä maailmassa ammattiin on valmistuttava mahdollisimman nopeasti ja suoraviivaisesti. Taloudellisen menestyksen mittarina ovat raha, talot, tabletit ja taulutelkkarit.

Voisiko menestys olla jotakin muutakin? Mikä elämässä on lopulta tavoittelemisen arvoista? Pitäisikö nuoria pikemminkin tukea rakentamaan elämänuraa kuin työuraa?

Professori Lea Pulkkinen on tutkinut 1959 syntyneitä suomalaisia heidän lapsuudestaan asti. Hänen mukaansa keskeisimpiä asioita onnellisessa elämässä ovat perhe, työ ja terveys. Kaipuu kokea nämä vahvasti ja samanaikaisesti ovat meille tärkeitä. Ihminen haluaa löytää tasapainon näiden kolmen elämänalueen välille, niin ettei mikään alue saa liian suurta sijaa toisen kustannuksella. Elämän harmonia löytyy, kun työ, opiskelu ja kotielämä ovat keskenään tasapainossa. Pelkän taloudellisesti menestyksekkään uran luonut ihminen saattaa tuntea itsensä sisäisesti tyhjäksi.

On alettava puhua sosiaalisesta menestymisestä. Sosiaalisen menestyksen huipulla on ihminen, jolla on parisuhde ja perheasiat kunnossa sekä lämpimät ja avuliaat välit läheisiin. Ne helpottavat opiskeluissa ja työssä, jossa tahtia sanelevat kiire ja stressi. Sosiaalisen menestymisen myötä syntyy syvä ilo, joka ei horju elämän vastoinkäymisissä. Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, ei omaa arvoa punnita aseman tai omaisuuden mukaan. Silloin ei tarvitse luoda uraa läheisten kustannuksella, eikä ahnehtia loputtomasti tavaraa avaran luksuskodin nurkkiin. On lämpöä ja huolenpitoa, ystäviä ja tuttavia, kivoja naapureita ja mainioita työkavereita. On arjen tavallisia askareita, iloja ja murheita.
Sosiaalista menestystä ei pidä kuitenkaan nähdä vastakohtana taloudelliselle menestymiselle. Hyvä ja vakaa elintaso luo toki turvallisuutta elämään ja vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Jos koko ajan pitää kiristää nälkävyötä, ei ihminen jaksa keskittyä sosiaalisiin suhteisiinkaan.

Nuoren elämän valinnoissa on siis kyse paljon ammatinvalintaa laajemmasta asiasta. Se on elämänmittainen prosessi, jossa on sallittava myös virhevalinnat ja epäonnistumiset. Kaikki nuoren valitsemat tiet vievät häntä eteenpäin. Välillä ylämäkien ja kiertoteiden kautta, mutta mikään tie ei ole umpikuja. Jos tulevaisuuden ammatti ei heti loista kirkkaana mielessä, on vain pakko kokeilla eri asioita ja etsiä ammattien viidakosta se oma juttu. Jos mieluisin opiskelupaikka ei suurista ponnisteluista huolimatta aukea, on hyvä miettiä, mitä vastoinkäymisten kohdatessa tekisi.

Harvoin asiat menevät niin kuin suunnittelemme. Sattumalla on usein iso rooli elämän pelissä. Joskus tarvitsee vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Vain etsimällä voi löytää itselleen sopivan alan. Vaikka sitten hankkisi useammankin ammatin. Aikaa on koko elämä.

Edunvalvonta ja valtapeli kiihtyvät soten loppumetreillä

Leveämpiä hartioita sosiaali-ja terveyspalveluiden järjestämiseksi on väännetty alun toistakymmentä vuotta. Kaikki puolueet ovat olleet vuorollaan yrittämässä viedä sitä maaliin eri hallituksissa ja kokoonpanoissa.

Suurin osa suomalaisista on pudonnut veivaamisessa jo ajat sitten kärryiltä. Moni ihmettelee aiheellisesti, miksi uudistus ei etene, jos se kerran on niin tarpeellinen.
Siksi, että uudistuksessa astutaan niin monen tahon varpaille. Muutos koskettaa paitsi jokaista meistä suomalaisista, myös laajoja joukkoja työntekijöitä, organisaatioita, yrityksiä, kuntia ja poliitikkoja. Jokaisella taholla näyttäisi olevan tarve varmistaa uudistuksessa omat etunsa. Vastustuksessa onkin osin kyse puhtaasta edunvalvonnasta.

Sotessa ei puhuta nappikaupasta. Sen arvo on n.12% bruttokansantuotteesta. Ei ihme, että kilpailu on kovaa, kuka palveluja saa järjestää ja kuka ei.

Sote työllistää peräti 17% työvoimasta. Ammattijärjestöt ovatkin aloittaneet näkyvän kampanjoinnin työntekijöidensä puolesta. Monella on huoli paitsi omasta työpaikasta, sen työsuhteen ehdoista. Kun sotehenkilöstö siirtyy v.2020 alusta kunnilta maakunnille, tapahtuu samalla Suomen historian massiivisin henkilöstönsiirto: peräti 220 000 työntekijän työnantaja vaihtuu. Samassa yhteydessä valtiolta siirtyy n. 5000 henkilöä maakuntiin. Eivätkä henkilöstövaikutukset jää vain tähän. Kun kuntien budjeteista ja tehtävistä leikkaantuu puolet, loogista on, että myös tukihenkilöstön määrä kunnissa vähenee. Eikä keskushallintokaan voi pysyä entisen kokoisena. Toimeen on tultava vähemmällä väellä, mikä ei suinkaan kaikkia miellytä.

Myös kunnilla on omat etunsa valvottavana. Monet ovat hämmentyneinä seuranneet Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren näkyvää roolia suurten kaupunkien kapinassa uudistusta vastaan. Kunnilla onkin paljon pelissä. Niitä huolettavat uudistukseen liittyvät omaisuusjärjestelyt ja tarpeettoman kiinteistömassan jääminen käsiin. Pienissä kunnissa tunnetaan huolta omien vaikutusmahdollisuuksien kaventumisesta. On arvioitu, että noin kolmasosa pienistä kunnista ei kenties saa lainkaan edustajaansa tuleviin maakuntavaltuustoihin. Kun valta jakaantuu uudella tavalla, on osa poliitikoistakin takajaloillaan.

Soteuudistuksessa yhteinen hyvä pitäisi asettaa omien etujen edelle. Talousjärjestö OECD:n mukaan Suomen terveydenhoitojärjestelmä on tällä hetkellä eriarvoisempi kuin yhdessäkään toisessa länsimaassa. Se ei ole kenenkään etu.

Hosuminen ei ole ratkaisu, mutta ei jarrutuskaan

Soteuudistus siirtyi jälleen vuodella eteenpäin. Poliittinen keskustelu aiheen ympärillä on hämmentävää. Tämänhetkinen julkinen keskustelu korostaa etupäässä tiukan aikataulutuksen aiheuttamia uhkia.

Puhuuko kukaan jarrutuksen aiheuttamista haitoista? Jotakin suomalaisten tämänhetkisestä päätöksentekokyvystä kielii se, että Suomessa uudistusta on tehty alun toistakymmentä vuotta, kun Tanska sai sen maaliin vuodessa.

Asiantuntijoiden mukaan lykkäyksen hintalappu on pelkästään valtiolle 200 milj. euroa, puhumattakaan siitä ylimääräisestä valmistelutyöstä, minkä se on jo tässä vaiheessa aiheuttanut kunnille, kuntayhtymille ja valmisteluissa mukana oleville vanhus- ja vammaisneuvostoille sekä järjestötyöntekijöille. Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin hallituksen ja Sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtajana kannan suurta huolta näiden ihmisten jaksamisesta loputtomiin jatkuvassa epäselvässä muutostilanteessa.

Esim.Hämeenlinna uudisti koko organisaationsa sitä silmällä pitäen, että sotepalvelut siirtyisivät v.2019 alussa maakuntaan. Viime kesänä perustuslakivaliokunnan kannanoton jälkeen aloittamisajankohtaa siirrettiin v.2020 ja nyt sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsittelyaikataulujen vuoksi v:een 2021.

Näin huolimatta siitä, että valtaosa maakunnista ilmoitti, että niillä olisi hyvät valmiudet lähteä toteuttamaan uudistusta jo v.2020 alusta. Monet organisaatiot ovat antaneet työvoimaansa valmisteluun jo tovin aikaa. Kanta-Hämeessä valmistelussa on ollut mukana 200 asiantuntijaa kunnista, kuntayhtymistä ja aluehallinnosta. Oma Hämeen palkkalistoilla asiaa on valmistellut 24 henkeä. Uudellamaalla 300 henkeä. Jos aikataulut venyvät ja toteuttamistavasta ei ole takeita, tulee lähettäneissä kunnissa tiukka harkinnan paikka: pitääkö osa valmistelijoista palauttaa lähtöorganisaatioihinsa joko kokonaan tai osittain? Kummassa päässä tiedon ja kokemuksen tuoma alan asiantuntijuus on kriittisintä?

Melkoisen työmäärän aiheuttaa kunnille myös lukuisten sosiaali- ja terveyspalveluiden sopimusten uusiminen. Useimpiin sopimuksiin on kirjattu päättymisajankohdaksi aika, jolloin palveluiden piti siirtyä maakuntaan. Kun aikatauluja on lykätty kahteen kertaan ja optiovuodet käytetty, on edessä sopimusten uusiminen.

Soteuudistuksen lykkäämisessä ei ole voittajia. Peruskoulu-uudistuskaan ei ollut täydellinen, kun sitä lähdettiin toteuttamaan. Sitä on muutettu alkuvaiheiden jälkeen moneen kertaan. Miksi nyt ei voisi menetellä näin?

Mihin menet Kanta-Häme?

Yhtenäisen ja voimakastahtoisen maakunnan tunnusmerkistö on Kanta-Hämeessä pahasti kateissa. Forssan ja Riihimäen seutu käyvät aika ajoin pohdintaa siitä, mihin maakuntaan kannattaisi kuulua. Ilahduttavaa on, että Forssan seudun kanssa yhteinen sävel on alkanut löytyä. Sen sijaan Riihimäellä kunnallisneuvos Lapiolahti ja yrittäjä Rekimäki tekivät kuntalaisaloitteen Riihimäen siirtämiseksi Uudenmaan maakuntaan ja HUS: n palvelujen käyttäjäksi. Aloitetta tukemaan kerättiin kansalaisadressi, johon nimiä kertyi kuitenkin yllättävän vähän.

Riihimäellä on oikeus käydä keskustelua omista lähtökohdistaan, kunhan faktat ovat oikein. Mm. Hus oikaisi heti sen virheellisen käsityksen, jonka mukaan riihimäkeläiset saisivat erikoissairaanhoidon Uudeltamaalta Kanta-Hämeen sairaanhoitopiiriä edullisemmin. Saman tiedon välittivät jo aiemmin yhteisessä lehtikirjoituksessaan Hyvinkään sairaalanjohtaja Asko Saari ja Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin johtaja Hannu Juvonen.

Mitä tavalliset riihimäkeläiset tästä kaikesta ajattelevat? Hyvinkään seudulla nuoruuteni asuneena tiedän hyvin, että Riihimäki ja Hyvinkää muodostavat yhtenäisen talousalueen, jossa työssäkäynti suuntautuu pääasiassa pääkaupunkiseudulle. Asioiminen kunta-ja maakuntarajojen yli on ollut siellä arkipäivää aina. Hyvinkääläiset käyvät mielellään Riihimäen teatterissa tai vaikkapa Erämessuilla. Riihimäkeläiset virkistäytyvät Hyvinkääsalin konserteissa ja shoppailevat kauppakeskus Willassa.
Yhteiseen kehittämiseen raja ei ole ollut tähänkään asti esteenä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Riihimäen ja Hyvinkään seutujen yhteinen ammattioppilaitos Hyria. Toisaalta Riihimäki on hakenut yhteistyönsuuntaa milloin etelään, milloin pohjoiseen, sen mukaan mikä on tarkoituksenmukaisinta. Tästä kertoo mukanaolo mm. HAMK:ssa.

Ihminen tarvitsee erikoissairaanhoitoa hyvin harvoin elämässään. Siellä käyntejä ei hoideta työmatkan tai kauppa-asioinnin yhteydessä, vaan sinne tullaan erikseen joko kiireisesti ambulanssilla tai etukäteen sovittuna aikana tiettyyn hoitotoimenpiteeseen. Erikoissairaanhoitoon hakeutumisessa ihmiselle on tärkeintä hoitoon pääsyn nopeus ja palveluiden laatu. THL:n juuri julkaisemien tietojen perusteella Kanta-Hämeen keskussairaalan hoitoon pääsy oli maan nopeinta. Pirkanmaan sairaanhoitopiiri oli tilastoissa kakkonen. Tutkimusten perusteella yliopistollisista keskussairaaloista Tays:n erikoissairaanhoito on todettu tehokkaimmaksi. Koska Kanta-Hämeen sairaanhoitopiiri joka tapauksessa kuuluu Pirkanmaan Erva-alueeseen, on osa erikoissairaanhoidostamme ollut aina Tampereen suunnalla, huolimatta siitä osallistummeko 8 tähden sairaalahankkeeseen vai emme. Miksi riihimäkeläisten kannattaisi siis edelleenkään vaihtaa erikoissairaanhoidossa yhteistyön suuntaa?

Kiinnostavaa olisi myös tietää, mitä Riihimäen seudun poliitikot maakunnan ja sairaanhoitopiirin vaihdosta ajattelevat. Monet forssalaiset ja hämeenlinnalaiset äänestivät viime eduskuntavaaleissa Riihimäen seudun kansanedustajia. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta olisi tärkeää tietää, minkä puolesta he valtakunnan tason päättäjinä toimivat. Ovatko he yhtenäisen maakunnan säilyttämisen puolesta vai sitä vastaan? Äänestäjiä takuuvarmasti myös kiinnostaa, mitä mieltä he ovat Kantasairaalahankkeesta. Pitäisikö heidän mielestään kantahämäläisille rakentaa uusi, tulevaisuuden tarpeita vastaava sairaala vai pidämmekö kiinni vanhasta, jolloin erikoissairaanhoidon palvelut alueellamme väistämättä rapautuvat?

Kanta-Hämeen tulevaisuuden kohtalo ratkeaa Helsingin, Tampereen ja Turun keskellä, kunhan löydämme tekemiseemme yhteisen sävelen. Sijaintimme puolesta meillä on loistavat edellytykset menestyä. Logistiikka, luonto, edulliset asumiskustannukset riittävät pitkälle. Se on kuitenkin vasta alku. Nyt pitäisi ryhtyä toimiin.