Aina kun aukaisen Meno info-palstan, tunnen iloa ja ylpeyttä hämeenlinnalaisista. Palsta suorastaan pullistelee kaupunkilaisten oman aktiivisuuden synnyttämiä tilaisuuksia ja toimintaa eri puolilla kaupunkia. Jokaiselle löytyy jotakin. Samanlaista tunnetta koen vieraillessani reilun vuoden toimineessa Kumppanuustalossa. Kaupunkilaiset ovat todella ottaneet talon omakseen. Päätös sen perustamisesta keskelle kaupunkia olikin lautakunnassa siksi täysin oikea.
Suomessa on laskettu olevan yli 120 000 yhdistystä ja järjestöä, joista 70 000 toimii aktiivisesti. Hämeenlinnassakin olisi iltaisin ja viikonloppuisin varsin hiljaista ilman tätä talkootyötä. Lukuisat urheilukilpailut, kulttuuritapahtumat, asukasillat ja koulutustilaisuudet jäisivät kaupungissa järjestämättä ilman järjestöjen ja yhdistysten työtä. Ilman eläkeläisjärjestöjä, Vapaaehtoiskeskus Pysäkkiä tai avointa kumppanuustoimintaa moni kerho, ystäväpalvelu ja taloyhtiötoiminta jäisi toteutumatta. Erilaisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen työ ja vertaistuki on korvaamattoman arvokasta niille ihmisille, jotka ovat kohdanneet elämässään kriisiin tai sairastuneet vakavasti. Taitaisi meillä myös olla varsin hiljaista popuptapahtumien saralla, jos emme niitä itse järjestäisi.
Vapaaehtoisten tekemälle työlle on ominaista, että he pyörittävät haluamaansa toimintaa ilman ulkoista pakkoa ja hyötyä. Periaatteena on toimia tavallisen ihmisen ehdoin ja käyttää hyväksi sitä arjen asiantuntemusta, jota vapaaehtoisella itsellään on. Tyypillistä on, että työikäiset pyörittävät talkoovoimin omien lastensa harrastustoimintaa, kun taas eläkeläiset antavat aikaansa varsinaiselle vapaaehtoistyölle.
Talkootyössä korostuu usein vastuu itsestä ja toisista: osallistumisen motiivina on halu auttaa ja tukea kanssaihmistä. Myös auttaja saa jotain itselleen: hyvän mielen, mahdollisuuden kehittää itseään, mielekästä tekemistä ja rytmiä arkeen. Monet sanovatkin, että työ toisten hyväksi tuo elämään sisältöä ja tarkoitusta. Samalla on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin ja käyttää omia kykyjä. Monille eläkeläisille se myös tarjoaa työelämän jälkeen mahdollisuuden kiinnittyä uuteen samanhenkiseen yhteisöön.
Monilla kansalaistoiminnan alueilla vapaaehtoisten määrä on pikemminkin lisääntynyt kuin vähentynyt. Merkittävä muutos on kuitenkin tapahtunut vapaaehtoisuuden laadussa. 2010-luvulla ihmisiä on vaikea motivoida toimintaan, jossa aikaa käytetään turhiksi koettujen yhdistysrutiinien pyörittämiseen. Tästä syystä omaehtoinen ja itseorganisoitu toiminta on lisääntynyt, varsinainen järjestötyö vähentynyt. Erityisesti nuoremmat ikäpolvet haluavat osallistua konkreettiseen toimintaan. Auttamisenhalun kohteet myös vaihtuvat aiempaa nopeammin: milloin järjestetään tempauksia lapsiperheiden, milloin turvapaikanhakijoiden auttamiseksi. Myös toimintaan sitoutuminen on muuttunut. Monet kokevat sitoutumisen samaan toimintaan liian pitkäksi aikaa ahdistavaksi. Toimintaan saattaisikin osallistua enemmän ihmisiä, jos tarjolla olisi ajallisesti joustavia ja lyhytaikaisia osallistumismahdollisuuksia.
Vapaaehtoistoimintakaan ei synny tyhjästä, eikä jaksa pitkään ilman ulkopuolista tukea. Sille on oltava tietyt edellytykset, jossa kaupunki voi olla apuna. Tarvitaan koulutusta, ohjausta ja palautetta. Tiedotukseen ja viestintään tarvitaan kaupungilta apua ja tukea. Yhteisöllisyys ei siis ole katoamassa, vaan muuttamassa muotoaan monen kirjavaksi yhdessä olemiseksi.
