Talouskriisistä poliittiseen ja sosiaaliseen kriisiin

Moni meistä on huolestunut, mitä Suomessa ja maailmassa on oikein tapahtumassa. Ihmettelemme, miten nopeasti kaikki on muuttunut. Kuka olisi vuosi sitten uskonut pakolaisvyöryn Eurooppaan tai terroristihyökkäykset Pariisissa? Eikä kotimaassakaan kovin valoisalta näytä. Hallitus on joutunut esittämään toimia, joita ei ole ennen nähty. Ne ovat aikaansaaneet myrskyn. Joka viikolle on riittänyt oma kriisinsä. On ollut Kreikkaa, pakolaistulvaa, Fennovoimaa, yhteiskuntasopimuksen kaatumista, mielenilmauksia, sotea ja hallintarekisterisotkuja, poliitikkoihin käsiksi käymistä. Keskustelupalstoilla ja somessa kuohuu niin, että niitä on jouduttu sulkemaan.

Moni kysyy ihmeissään, mihin ovat kadonneet kaikki maltilliset ihmiset. Ne, jotka ymmärtävät että asiat ovat oikeasti monimutkaisia ja vaikeita, eivätkä provosoidu vastakkaisistakaan näkemyksistä? Tai ihmiset, jotka näkevät, että asiat ovat harvoin mustavalkoisia ja tuovat esille myös valtavirrasta poikkeavat näkemykset?

Historia toistaa itseään. Talouskriisi on pitkittyessään muuttunut poliittiseksi ja sosiaaliseksi kriisiksi. Molemmista on selvät merkit ilmassa. Poliittisen kriisin siemenet näkyvät ulospäin keskinäisen konsensuksen murenemisena ja kyvyttömyytenä tehdä tarvittavia päätöksiä. Euroopan hitaus reagoida ja päättää suurista asioista ilmeni niin Kreikan tukipakettien kuin pakolaiskriisin ratkaisemisessa. Ja vaikka Suomessa kaikki puolueet tunnustavat julkisen talouden tasapainottamisen tarpeen, siihen yksimielisyys näyttää päättyvän. Kinastelu elvytyksen ja leikkausten tarpeellisuudesta käy kiivaana. Kumpaakin keinoa tarvitaan. Kansalaisille on kuitenkin huomattavasti helpompaa puhua elvyttämisestä, kuin viestittää, että julkisia palveluita ja etuisuuksia ei ole mahdollista säilyttää nykyisellä tasolla, jos taloutta ei saada kuntoon.

Poliitikot pelkäävät tehdä välttämättömiä uudistuksia vaalitappion ja kansan reaktion pelossa. Eikä suotta: puolueiden kannatus heiluu gallupeissa ikävien päätösten julkistamisen tahdissa. Tästä syystä edellinen hallitus lykkäsi toistuvasti päätöksiään ja ampui viime metreillä itse alas pitkään valmistelussa olleet esitykset. Nykyinen hallitus aloitti toisin. Vauhti on ollut kuitenkin niin kova, että päätöksiä on jouduttu tarkistamaan ja perumaan. Jotain päätöksenteon vaikeudesta kertoo, että hallituskriisissä panokset olivat heti maksimissa.

Poliittinen kriisi näkyy myös Hämeenlinnassa. Jokainen on voinut havaita sen poliitikkojen keskinäisenä nokitteluna mediassa, vastapuoleksi koetuista poliitikoista tehtyinä tutkintapyyntöinä ja syytteinä. Ja vaikka demokratiaan kuuluukin keskustelu, maratonkokoukset lukuisine äänestyksineen puhuvat omaa kieltään poliitikkojen kyvystä löytää yhteistä näkemystä ja tehdä kompromisseja. En ihmettele, että hämeenlinnalaiset äänestäjät antoivat tästä toiminnasta eduskuntavaaleissa oman palautteensa. Surulliseksi asian tekee se, että se osuu kannaltamme huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan. Kun edessä on Sote- ja itsehallintoalueuudistus, nyt jos koskaan olisimme tarvinneet oman paikkakunnan kansanedustajia.

Suomalaisen yhteiskunnan paras puoli on ollut yhteiskunnallinen vakaus ja ennakoitavuus. Se selittää myös pitkälti takavuosien taloudellisen vaurastumisen. Meidän poliitikkojen pitää tuntea tässä oma vastuumme. Kun ajat ovat vaikeat, meidän tulisi yhdessä etsiä ratkaisuja ja olla omilla kannanotoillamme pikemminkin rauhoittamassa tilannetta kuin lisäämässä eripuraa ja vastakkainasettelua.

Projektia pukkaa!

Tuskin löytyy kovin montaa julkista organisaatiota, joka ei olisi mukana jossakin projektissa tai hankkeessa.  Niihin osallistuminen on usein edellytys julkisen rahoituksen saamiselle valtiolta tai EU:lta. Liikkeellä on myös entistä useampia kehittäjiä ja konsultteja, joilla on osaamista laatia tutkimus- ja kehittämissuunnitelmia ja löytää niihin rahoituslähteitä. Kunnat ovatkin olleet viime vuosina aktiivisia hankkeiden ja projektien eteenpäin viejiä. Kasvavat palvelutarpeet ja niukkenevat resurssit pistävät kunnat uudistamaan toimintaansa, mikä on välttämätöntä ja myönteistä. Monilla työpaikoilla kuitenkin kysellään, ovatko projektit ja hankkeet aina tehokkain tapa kehittää toimintaa. Voisiko kehittämistä tehdä joskus kevyemmin keinoin esim. erilaisin kokeiluin tai lähtien liikkeelle arkityössä nousevista kehittämistarpeista?

Projekteissa rahaa käytetään yllättävän paljon kaikkeen muuhun kuin itse tavoitteeseen. Projekti täytyy suunnitella, hallinto perustaa, istua erinäköisissä palavereissa ja laatia asiaankuuluvat raportit. Aikaa kuluu, kun haetaan yhteisiä toimintatapoja ja neuvotellaan, miten rahat kohdennetaan. Erilaisten projektien myötä kokoustaminen työpaikoilla onkin lisääntynyt. Tilastokeskuksen mukaan suomalainen konttorityöntekijä käyttää työajastaan keskimäärin 9,5 tuntia viikossa kokouksiin ja 6 tuntia niihin valmistautumiseen. Silti peräti 40% kokee kokouksissa istumisen tehottomaksi. Eikä tämä ole työnantajalle halpaa: kokousten ja niihin valmistautumisen kustannus per työntekijä on viikossa keskimäärin 543 euroa. Pysäyttäviä lukuja. Paljon peräänkuulutettua tuottavuuden nostoa olisi mahdollista saada aikaan niinkin yksinkertaisin keinoin kuin kokouskäytäntöjä parantamalla ja turhia palavereita karsimalla.

Projektit ovat saaneet hienon leiman, ikään kuin ne olisivat jotain parempaa kuin organisaation varsinainen perustoiminta. Parhaimmillaan projekti tuottaa uusia innovaatioita, ratkaisuja ongelmiin ja kohottaa kunnan ja oman hallinnonalan imagoa. Pahimmillaan se vie ajan ja voimat varsinaisen työn tekemiseltä. Projektien suurin ongelma on usein se, että ennen kuin edellistä uudistushanketta on saatu vietyä kunnolla loppuun ja käytäntöön, organisaatioon tuodaan uusia projekteja. Kunnissa kannattaisikin käyttää enemmän aikaa siihen, mihin projektilla ylipäätään pyritään ja miten sen tuomat uudistukset hyödyttävät varsinaista perustyötä.

Projektista laaditut raportit eivät sinällään kehitä työtä tai toimintaa. Raportin ja sen sisältämien toimenpide-ehdotusten valmistumisen jälkeen ollaan vasta alkutaipaleella. Johdon ja esimiehen vastuulla on, miten toimenpide-ehdotukset juurrutetaan työyhteisöön. Tämä on kehittämishankkeen vaativin vaihe. Juurruttamisvaihe vaatii johdolta ja esimiehiltä todellisia esimiestaitoja, pitkäjänteisyyttä ja viisautta. On ymmärrettävää ja inhimillistä, että tämä vaihe kiireessä lykätään tuonnemmaksi ja joskus jopa kokonaan unohdetaan. Raporttien pölyttyminen hyllyssä voi kuitenkin olla kohtalokasta: se vie helposti pohjan ja uskottavuuden tulevalta kehittämiseltä.

Projektien hyvyys tai huonous ratkaistaan ennen kaikkea sillä, voidaanko projektista saatu tulos muuttaa pysyväksi toiminnaksi. Projekti voi onnistua, jos jo suunnitteluvaiheessa kuunnellaan kohderyhmän tarpeita. Vikaa ei olekaan itse kehittämisessä, vaan että kehittämisen terveet peruslähtökohdat kehittämisinnossa joskus unohtuvat. Kaiken kehittämisen tulee palvella ja kunnioittaa työn perusydintä ja – tarkoitusta. 

Nuorten työmarkkinoille pääsyllä kauaskantoiset vaikutukset

Näinä päivinä monet korkeakoulut ja toisen asteen oppilaitokset sulkevat ovensa kesälomien ajaksi. Osalle keväinen koulujen päättyminen merkitsee pysyvän työpaikan hakemista ja enemmistölle väliaikaista toimeentulon täydentämistä kesätöillä. Valtaosaa nuorista onnistaa, mutta kasvava joukko pettyy, kun työpaikan ovet eivät hyvistäkään yrityksistä huolimatta aukene. 

Eurooppaa vuodesta 2008 koetellut kriisi on vaikuttanut poikkeuksellisen voimakkaasti nuoriin 

Nuorten työttömyysaste on noussut historiallisen korkealle kaikkialla Euroopassa. Kriisimaista Kreikassa ja Espanjassa nuorisotyöttömyys hipoo 50% rajaa. Vaikka kotimaassa tilanne ei ole yhtä synkkä, ei meilläkään ole aihetta riemuun. Työ- ja elinkeinoministeriön Työllisyyskatsauksen mukaan Suomessa oli helmikuun lopussa runsaat 355 400 työtöntä. Se on 32 000 enemmän kuin vuotta aiemmin. Huolestuttavaa on, että työttömien määrä oli noussut erityisen voimakkaasti alle 25-vuotiaiden joukossa.  

Koulutuskaan ei takaa työtä 

Työttömyys koskee kaikkia nuorisoikäryhmiä koulutustasosta riippumatta. Vaikka edelleenkin suurin riski jäädä työttömäksi on kouluttamattomilla tai heikosti koulutetuilla nuorilla, ei pitkäkään koulutus aina suojaa työttömyydeltä, vaan voi pahimmillaan olla jopa este työpaikan saannille. Akateemisten nuorten tilanne onkin heikentynyt viime vuosina suhteessa eniten. 

Korkeasti koulutettuja työttömiä on tällä hetkellä ennätysmäärä. Vastavalmistuneita heistä on yli 4 000. Työttöminä on etenkin insinöörejä, tradenomeja, humanististen tieteiden maistereita, kauppatieteilijöitä ja toimittajanalkuja.   

Epätyypilliset työsuhteet nuorten kohtalona 

Koulutuksesta työmarkkinoille pääsy voi viedä nuorelta vuosia. Etenkin laskusuhdanteissa nuoret tekevät aikuisväestöä useammin epätyypillisiä töitä. He ovat selvästi yliedustettuina tilapäis-, vuokra- ja osa-aikatöissä. Nuoret tekevät määräaikaisia töitä neljä kertaa useammin kuin aikuisväestö. Vaikka pätkätyöt saattavat olla väylä pysyvään työsuhteeseen, näin yleisinä ne kertovat omaa kieltään nykyisten työmarkkinoiden toimimattomuudesta ja jäykkyydestä.  

Suhdannevaihtelut koettelevat nuorten työmarkkinoita ankarasti, sillä talouden heikkeneminen voi johtaa samanaikaisesti määräaikaisten työsuhteiden päättymiseen sekä rekrytointikieltoihin ja rajoituksiin. Laajamittaiset rekrytoinnin kiellot kohdistuvat nimenomaan työmarkkinoille sisään pyrkiviin. Kun vienti ei vedä ja yritykset sekä julkinen sektori sopeuttavat toimintaansa, nuorten töihin pääsy vaikeutuu. 

Nuorisotyöttömyys yhteiskunnan ja yksilön ongelma 

Vaikka kenelle tahansa työttömäksi joutuminen on kova paikka, monet keski-ikäiset sanovat olevansa enemmän huolissaan jälkikasvunsa tilanteesta kuin omastaan. Kouluttautuminen,  

ammattiin valmistuminen ja työelämään sijoittuminen on portti aikuisuuteen. On haavoittavaa jäädä työttömäksi elämänvaiheessa, jolloin pitäisi vakiinnuttaa asemansa itsestään huolehtivana yhteiskunnan jäsenenä, avioitua, perustaa perhe ja hankkia koti. Miten jatkuva torjutuksi tuleminen työelämän lähtömetreillä vaikuttaa nuoren käsitykseen itsestä ja omasta kyvykkyydestä? Entä miltä näyttää yhteiskunta sellaisen nuoren silmin, jolle ei anneta mahdollisuutta? Tilannetta ei yhtään helpota se, että me aikuiset liitämme liiankin helposti työttömyyden tieksi muihin ongelmiin: passiivisuuteen ja syrjäytymiseen. Aikuiset pelkäävät, että työttömyyden pitkittyessä nuoret eivät kasva siihen työnteon kulttuuriin, joka on ollut meillä niin vahva.  

Kaikilla meillä on halu tuntea itsemme tarpeelliseksi ja hyödyksi yhteiskunnassa. Työn tekeminen on keskeinen keino näiden saavuttamiseen. Siksi meidän pitää kaikin keinoin varmistaa, että nuoret pääsevät työmarkkinoille ja voivat alkaa rakentaa omaa elämäänsä. Nuoret eivät ole laiskoja, päinvastoin. Suurin osa nuorista tekee juuri sitä, mitä yhteiskunta heiltä odottaa: kouluttautuu ja haluaa käydä töissä. 

Kestääkö keskiluokka?

Suurin osa meistä suomalaisista on tavallisia keskituloisia ihmisiä, olipa sitten palkansaaja, yrittäjä tai eläkeläinen. Mediassa ja päätöksenteossa huomion vievät kuitenkin valtaosin pieni- ja suurituloisten asiat. Milloin puhutaan vähävaraisten aseman parantamisesta, milloin superrikkaiden kohtuuttomista palkkioista, mikä oikeutetustikin koettelee kansalaisten kohtuullisuuden ja oikeudentajua.

Itse olen alkanut kantaa huolta ennen kaikkea keskiluokan jaksamisesta. On huolestuttavaa, jos usko siihen, että hoitamalla asiansa kunnolla, kouluttautumalla ja työtä tekemällä voi pärjätä, katoaa. Se on ongelma myös yhteiskunnan kannalta. Tosiasia nimittäin on, että suuri keskiluokka on se tukiranka, jonka maksamilla veroilla yhteiskunnan palvelut pääosin rahoitetaan.

Yleinen käsitys vie harhaan

Suomessa tulot jakautuvat niin tasaisesti, että keskituloisiin on vaikea olla kuulumatta. Tilastokeskuksen mukaan pienituloisia on Suomessa n. 635 000. Luvussa ovat mukana myös työttömät ja monet eläkeläiset, eivät vain pientä palkkaa saavat ihmiset. Suurituloisimpaan kymmenykseen puolestaan pääsee noin viiden tuhannen euron kuukausituloilla. Johonkin sinne väliin jäämme me keskituloiset.

Äskettäin julkistetun Suomalainen palkkataso EU-vertailussa mukaan palkkojen hajonta on Suomessa EU-maiden neljänneksi pienintä. Matalapalkkaisuutta on Suomessa vähän n.15% palkansaajista. Keskituloisen palkka on sitä vastoin eurooppalaisessa vertailussa alhainen. Sitkeänä elävästä myytistä huolimatta myös korkeasti koulutettujen palkat olivat suhteellisen matalia ja vähemmän koulutusta saaneiden palkat korkeita muihin länsimaihin verrattuna. Vaikka korkeasti koulutetut halutaan usein niputtaa suurituloisiksi elitisteiksi, tosiasiassa he ovat enimmäkseen tavallisia keskituloisia palkansaajia.

Suomalaisia keskituloisia verotetaan ankarasti

Euroopan talouskriisi on saanut monet valtiot kiristämään verotustaan ja leikkaamaan menojaan. Palkkaverotusta ei ole juuri kiristetty, sillä sen on pelätty haittaavan kasvua.

Suomessa on menetelty toisin: työn verotusta on tiukennettu kaikilla tulotasoilla. Veronmaksajien Keskusliiton tuoreen selvityksen mukaan matalalla ja korkealla palkkatasolla verotus on Suomessa edelleenkin kilpailukykyistä. Sen sijaan keskituloisia verotetaan paljon muuta Eurooppaa ankarammin.  

Verotus vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Toimiva verojärjestelmä kannustaa työntekoon ja yrittämiseen, ankara verotus tappaa innon. Jos ylimääräistä työtä verotetaan, niin ettei juuri mitään jää käteen, voi ylimääräinen ponnistelu jäädä tekemättä.

Etuudet vähenevät ja maksut lisääntyvät

Rakenneuudistusten ja leikkausten on sanottu ”kirpaisevan kaikkia”.  Käytäntö puhuu toista. Kun vähävaraisille menetykset ovat joko osittain tai kokonaan kompensoitu ja suurituloisia eivät leikkaukset hetkauta, huomaavat keskituloiset joutuvansa vyönkiristyksen kohteeksi ja maksumiehiksi aina. Usein keskituloiset maksavat palveluistaan kalleimman mukaan, mm. päivähoidossa ja palveluasumisessa. Eikä sympatiapisteitä maksualennuksille heru.  Kuvaavaa oli viime syksyn kohu sosiaali- ja terveysministeri Laura Rädyn sanomisista, kun hän otti kantaa sen puolesta, että lapsivähennys tulisi ulottaa myös keski- eikä vain pienituloisiin, kuten valtiovarainministeri Antti Rinne alun perin esitti. Suurin huomio kiinnitettiin lausunnon alle 2 100 ansaitsevien määrään, eikä itse asiaan: huoleen keskituloisten lapsiperheiden pärjäämisestä.

Omistusasumisen uusjako

Keskiluokan unelmaan kuuluu omistusasuminen.  Usein säästäminen on ollut koko elämän kestävä projekti. Sen hankkimiseen on sisältynyt ajatus, että oma koti on paras sijoitus vanhuuden varalle ja pieni pesämuna tuleville jälkipolville. Taantuman aikana omistusasumisesta on tullut ansa. Tällä hetkellä noin miljoona Suomen 2,9 miljoonasta asunnosta sijaitsee alueilla, joissa asunnon arvo laskee tai joista ei saa myytäessä mitään.  Avioeron tai työttömyyden vuoksi asunnostaan luopuvat joutuvat myymään asuntoaan myös alle rakentamiskustannusten. Monia suomalaisia uhkaa myös eläkeiässä uusi asuntovelka, kun on pakko muuttaa lähemmäksi palveluita. Ei siis ihme, jos katkeroituu, kun kaikki se, mitä on elämänsä aikana saanut säästöön, valuu hukkaan.

Pohjoismaisella hyvinvointimallilla on edelleen suuri kannatus. Uudistuksia tehdään kuitenkin usein tietämättä keskivertokansalaisen todellisuudesta. On tärkeää, että kaikki kansalaiset, myös suuri keskiluokka, tuntee saavansa oikeudenmukaista kohtelua suhteessa toisiin.

Hieman itsestäni

Olen 53-vuotias opettaja Hämeenlinnasta. Perheeseeni kuuluu mieheni Teijo sekä kolme fiksua aikuistuvaa nuorta: Oskari, Aleksi ja Henriikka. Ystävät ja läheiset ihmiset ovat elämäni suola. Olen myös intohimoinen puutarhuri ja arkiliikkuja.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on aina ollut osa minua. Lukuisat luottamustehtäväni niin vuosien varrella niin OAJ:ssä kuin kunnallispolitiikassakin tarjoavat siihen luontevan väylän. Osallistun myös aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun mm. kirjoittelemalla lehtiin.

Kuntalaisten hyvinvointi on minulle tärkeä, oli sitten kyseessä lasten ja nuorten tai vanhusten palvelut. Kuntalaisten tulee saada palvelunsa oikeudenmukaisesti, tasapuolisesti ja oikea-aikaisesti ihmisen varallisuudesta tai tulotasosta riippumatta. Kun talous tiukkenee ja valtio ja kunnat velkaantuvat, näen, että poliitikon tärkein taito tulee jatkossa olemaan kyky priorisoida. Kuntapäättäjän pitää miettiä, mikä on kuntalaisen kannalta välttämätöntä ja mitä ilmankin tulee toimeen.