Moni meistä on huolestunut, mitä Suomessa ja maailmassa on oikein
tapahtumassa. Ihmettelemme, miten nopeasti kaikki on muuttunut. Kuka
olisi vuosi sitten uskonut pakolaisvyöryn Eurooppaan tai
terroristihyökkäykset Pariisissa? Eikä kotimaassakaan kovin
valoisalta näytä. Hallitus on joutunut esittämään toimia, joita
ei ole ennen nähty. Ne ovat aikaansaaneet myrskyn. Joka viikolle on
riittänyt oma kriisinsä. On ollut Kreikkaa, pakolaistulvaa,
Fennovoimaa, yhteiskuntasopimuksen kaatumista, mielenilmauksia, sotea
ja hallintarekisterisotkuja, poliitikkoihin käsiksi käymistä.
Keskustelupalstoilla ja somessa kuohuu niin, että niitä on jouduttu
sulkemaan.
Moni kysyy ihmeissään, mihin ovat kadonneet kaikki maltilliset
ihmiset. Ne, jotka ymmärtävät että asiat ovat oikeasti
monimutkaisia ja vaikeita, eivätkä provosoidu vastakkaisistakaan
näkemyksistä? Tai ihmiset, jotka näkevät, että asiat ovat
harvoin mustavalkoisia ja tuovat esille myös valtavirrasta
poikkeavat näkemykset?
Historia toistaa itseään. Talouskriisi on pitkittyessään
muuttunut poliittiseksi ja sosiaaliseksi kriisiksi. Molemmista on
selvät merkit ilmassa. Poliittisen kriisin siemenet näkyvät
ulospäin keskinäisen konsensuksen murenemisena ja kyvyttömyytenä
tehdä tarvittavia päätöksiä. Euroopan hitaus reagoida ja päättää
suurista asioista ilmeni niin Kreikan tukipakettien kuin
pakolaiskriisin ratkaisemisessa. Ja vaikka Suomessa kaikki puolueet
tunnustavat julkisen talouden tasapainottamisen tarpeen, siihen
yksimielisyys näyttää päättyvän. Kinastelu elvytyksen ja
leikkausten tarpeellisuudesta käy kiivaana. Kumpaakin keinoa
tarvitaan. Kansalaisille on kuitenkin huomattavasti helpompaa puhua
elvyttämisestä, kuin viestittää, että julkisia palveluita ja
etuisuuksia ei ole mahdollista säilyttää nykyisellä tasolla, jos
taloutta ei saada kuntoon.
Poliitikot pelkäävät tehdä välttämättömiä uudistuksia
vaalitappion ja kansan reaktion pelossa. Eikä suotta: puolueiden
kannatus heiluu gallupeissa ikävien päätösten julkistamisen
tahdissa. Tästä syystä edellinen hallitus lykkäsi toistuvasti
päätöksiään ja ampui viime metreillä itse alas pitkään
valmistelussa olleet esitykset. Nykyinen hallitus aloitti toisin.
Vauhti on ollut kuitenkin niin kova, että päätöksiä on jouduttu
tarkistamaan ja perumaan. Jotain päätöksenteon vaikeudesta kertoo,
että hallituskriisissä panokset olivat heti maksimissa.
Poliittinen kriisi näkyy myös Hämeenlinnassa. Jokainen on voinut
havaita sen poliitikkojen keskinäisenä nokitteluna mediassa,
vastapuoleksi koetuista poliitikoista tehtyinä tutkintapyyntöinä
ja syytteinä. Ja vaikka demokratiaan kuuluukin keskustelu,
maratonkokoukset lukuisine äänestyksineen puhuvat omaa kieltään
poliitikkojen kyvystä löytää yhteistä näkemystä ja tehdä
kompromisseja. En ihmettele, että hämeenlinnalaiset äänestäjät
antoivat tästä toiminnasta eduskuntavaaleissa oman palautteensa.
Surulliseksi asian tekee se, että se osuu kannaltamme huonoimpaan
mahdolliseen ajankohtaan. Kun edessä on Sote- ja
itsehallintoalueuudistus, nyt jos koskaan olisimme tarvinneet oman
paikkakunnan kansanedustajia.
Suomalaisen yhteiskunnan paras puoli on ollut yhteiskunnallinen
vakaus ja ennakoitavuus. Se selittää myös pitkälti takavuosien
taloudellisen vaurastumisen. Meidän poliitikkojen pitää tuntea
tässä oma vastuumme. Kun ajat ovat vaikeat, meidän tulisi yhdessä
etsiä ratkaisuja ja olla omilla kannanotoillamme pikemminkin
rauhoittamassa tilannetta kuin lisäämässä eripuraa ja
vastakkainasettelua.
